Karjalanruusu

Karjalanruusu (Rosa acicularis) on Pohjois-Karjalan maakuntakukka. Se kasvaa laajalti Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa se on lähinnä Itä-Suomen kasvi. Hyvin samannäköisestä metsäruususta karjalanruusun erottaa sen suorista piikeistä. Metsäruusun piikit voivat olla myös käyrät.

Lähde: Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/puut/karjalanruusu

Voikukka

Voikukan (Taraxacum spp.) eri lajeja on tunnistettu parisen tuhatta ja Suomessa on lajeja noin viisisataa. Voikukkaa löytyy melkeinpä kaikista maankolkista ja sen elinvoimaisuuden salaisuutena pidetään sen pitkää kukkimisaikaa ja kykyä tuottaa siemeniä ilman hedelmöitystä.

Puutarhureita ja maanviljelijöitä voikukat voivat joskus ärsyttää, mutta onpa voikukkaa pidetty jumallisena kasvinakin auringonväristen mykeröidensä takia. Voikukkaa voi myös hyödyntää monin tavoin: nuoria lehtiä voi käyttää salaatissa, kukat antavat makua simalle ja juurista ja lehdistä saa rohtoa, joka auttaa maksavaivoissa, verenpainetaudissa sekä syyliä, ruhjeita, turvotusta, ryppyjä ja selluliittia vastaan taisteltaessa. Kuivatuista ja paahdetuista saa lisäksi (ilmeisesti melko pahan makuista) kahvin korviketta.

Lähteet: Halkka yms. (2002) Kotimaan luonto-opas, WSOY; Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Piirainen, Mikko (2001) Luonnonkukat, WSOY

Metsätähti

Metsätähti eli aamutähti eli tähtikukka eli päivänkämmen eli Trientalis europaea on yksi Suomen yleisimmistä ja laajalle levinneisimmistä kasveista. Silti sen siementuotanto on heikkoa, eikä siitä oikein tykkää pölyttäjätkään yhtä tiettyä kukkakärpäslajia lukuunottamatta. Sitkeästi kasvi kuitenkin leviää maarönsyistään.

Metsätähden kukinto on siinä mielessä erikoinen, että se on seitsenteräinen, mikä ei ole hirvittävän yleistä. Metsätähti on aikoinaan ollut hyötykäytössä: sillä on hoidettu haavoja ja ihottumaa.

Lähteet: Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/metsatahti

Oravanmarja

Oravanmarjan tieteellinen nimi on Maianthemum bifolium ja se tarkoittaa "kaksilehtistä toukokuun kukkaa". Ensimmäisenä vuotenaan oravanmarja kasvattaa vain yhden sydämenmuotoisen lehden. Nimestään huolimatta niitä voi sitten myöhempinä vuosina olla kolme tai neljäkin. Maavartta oravanmarjalla voi olla yli metrin verran, vaikka pystyssä oleva osa on vain noin nilkan korkuinen.

Oravanmarja kasvaa runsaana vain ravinteikkaalla maalla ja se kuuluu niihin kasveihin, jonka perusteella arvioidaan metsämaan tuottavuutta. Se viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä kuusien vierellä ja yksi metsätyyppikin on nimetty sen mukaan käenkaali-oravanmarjatyypiksi. Kasvi on tyypillinen aina napapiirin korkeuksille asti, mutta siitä pohjoisempana se ei kasva ollenkaan.

Oravanmarja kuuluu kielokasveihin ja kuten kielokin koko kasvi on myrkyllinen. Kasvikirjassa kerrotaan kuitenkin, että kypsät, punaiset marjat ovat mehukkaat ja imelän makuiset. Myrkky vaikuttaa sydämen toimintaan ja jo muutaman gramman syöminen on vaarallista. Linnuillekaan marjat eivät kelpaa kuin paremman puutteessa, vaikka myrkky ei niihin varsinaisesti vaikutakaan.

Lähteet: Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Piirainen, Mikko (2001) Luonnonkukat, WSOY; Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/oravanmarja

Nurmitädyke

Nurmitädyke (Veronica chamaedrys) on ruoho, jonka kauniin siniset kukat alkavat kukkia niityillä ja pientareilla toukokuun lopulla. Teriö on taivaansininen ja tummempisuoninen. Kasvin korkeus vaihtelee 10 - 35 cm välillä. Kukan molemmat heteet ovat silmiinpistäviä. Nurmitädykkeen lehtiä on aikaisemmin käytetty mm. teen korvikkeena. Kukan ruotsinkielinen nimi onkin teveronika. Nurmitädyke kukkii toukokuusta elokuulle.

Kukat ovat avauduttuaan taivaansiniset mutta alkavat muuttua sinipunaisiksi jo ensimmäisenä päivänä. Kukat varisevat jo toisena kukkimispäivänä. Kukinta-aikaa riittää elokuulle saakka, koska kerrallaan kukkia on auki vain muutama.

Nurmitädyke on alkuperäinen luonnonkasvi. Kukkaa on ennen vanhaan nimitetty mm. kissansilmäksi ja sinisilmäksi.

Lähteet: Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja (suom.toim. Kurtto, A.). Nylén, B., Suomen ja Pohjolan kasvit. Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit. Laine, L. Suomen luonto, tunnistusopas.

Puistolemmikki

Tämä kukka on vaivannut minua aina kun kuljen sen ohitse. Pieni, sininen ja tosi nätti kukka. Melkeinpä voisi sanoa, että herkkä kukka. Kukan nimen etsiminen olikin oikeaa salapoliisityötä. Vihdoin pääsin jäljille, että sen täytyy olla lemmikki-kukkia, mutta mikä niistä. Moni oli samanlainen pieni ja sininen, mutta pitkän selvittelyn ja monen kirjan kanssa (nettikin oli hyvänä apuna) olen päätynyt siihen, että kyseessä on puistolemmikki (Myosotis sylvatica), josta käytetään myös nimitystä lehtolemmikki.

Puistolemmikki ei kuulu Suomen alkuperäiskasvistoon, vaan on karkulainen, jota löytää puistoista, asumusten liepeiltä ja teiden varsilta. Kuvaamani kukka löytyy toki luonnosta, mutta asumusten lähistöltä. Kukat ovat kirkkaansinisiä ja nielun ympärillä on keltainen rengas.

Lemmikkejä pidetään lemmenkukkina. Kukka kuvaa hylätyksi joutumisen pelkoa, johon ajatukset on ehkä vienyt kukan vaatimaton ulkonäkö. Itävallasta on lähtöisin tarina kahdesta nuoresta rakastavaisesta, jotka kävelivät pitkin Tonavan rantaa. He näkivät vedessä ajelehtimassa pieniä kukkia - sinisiä kuin taivas. Nuorukaisen kurottautuessa tavoittamaan niitä hän putosi rantapenkereeltä veteen. Ennen kuin pyörre vei hänet veden alle, hän ehti huudahtaa rakastetulleen: "Rakasta minua, älä koskaan unohda minua."

Lähteet: Lempiäinen, P., Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina. Schauer, T., Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja (suom. toim. Kurtto, A.). Nylén, B., Sulomen ja Pohjolan kasvit.

Koiranputki

Juhannuksen aikaan tätä kukkaa näkyy melkein joka paikassa tienvarsilla ja rehevillä niityillä. Koiranputki (Anthriscus silvestris) on Suomen yleisin putkikasvi. Koiranputken kukinnossa on jotain matemaattista: valkean sarjakukinnon reunimmaiset kukat ovat kaksi kertaa isommat kuin muut kukat.

Koiranputki on yleinen Lapin keskiosiin saakka kukkien kesä-heinäkuussa. Koiranputken juuria ja lehtiä on käytetty vihanneksena ja haavojen hoitoon.

Lähteet: Laine, L. Suomen luonto. Nylén B., Suomen ja Pohjolan kasvit.

Metsäkurjenpolvi

Valokuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, varsinkin jos miljoona inisijää pyörii pään ympärillä. Tämän illan kuvauskohteena oli kukka, joka kotona kirjasta selvitellen paljastui Metsäkurjenpolveksi (Geranium sylvaticum). Kukan väri vaihtelee sinipunaisesta valkeaan, mutta yleisemmin näkyi violetille vivahtavaa kukkaa. Valkea väri on yleisimmillään pohjoisessa

 

Metsäkurjenpolvi on yleinen niityillä ja tienvarsilla. Kurjenpolvet sinkoavat siemenensä tehokkaasti. Kun siemenkota kuivuu, siihen syntyy jännitettä, joka lauetessaan sinkoaa siemenet maastoon.

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto. Valitut palat, Suomen ja Pohjolan luonto-opas.

Poimulehti

Tämän kukan osalta sen lehdet ovat olleet tuttuakin tutummat, mutta enpä ole tainnut kiinnittää aikaisemmin huomiota ollenkaan sen kukkiin. Lehdet ovat sormiliuskaisia ja niiden reunat ovat sahateräiset. Usein sateen jälkeen lehtien keskellä on "sadekertymä".

Poimulehdellä (Alchemilla) on kyky muodostaa siemeniä ilman hedelmöitystä. Tästä syystä poimulehdellä on monia ns. pikkulajeja. Poimulehden kellanvihreät kukat ovat ryhminä harvassa latvakukinnossa. Kukista puuttuu kokonaan teriö. Poimulehti on levinnyt koko Suomeen. Ulkonäkö vaihtelee kasvupaikan ja maantieteellisen sijainnin mukaan.

Wikipedian mukaan poimulehdet erittävät lehtiensä pinnalle juuripaineen avulla vesipisaroita, joilla on uskottu olevan myyttisiä voimia. Latinankielinen nimi Alchemilla viittaakin alkemiaan. Vesipisarat lehden pinnalla eivät välttämättä olekaan kasteen tai sateen jäljiltä, vaan kasvin itsensä erittämiä.

Ruotsissa on maininta aatelisneidoista, jotka ovat koonneet poimulehden pisarointinestettä, koska uskottiin, että siinä peseytyminen säilytti ikuisen nuoruuden. Povi pysyisi pyöreänä ja kasvot persikanpehmeinä.

Poimulehdestä tehtyä teetä voi käyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sisäisesti nautittuna teenä sillä on hoidettu mahahaavoja, liian runsaita kuukautisia, sokeritautia ja äkillisiä tulehduksia. Ulkoisesti keitettä on käytetty haavalääkkeeksi, kääreisiin ja hauteisiin. Nuoria poimulehden lehtiä voi käyttää keväällä salaattiin. 

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto, tunnistusopas. Wikipedia. Piirainen M., Piirainen P. ja Vainio H., Kotimaan luonnonkasvit. Lempiäinen, P., Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina.

Ojakellukka

Tämän kukan olen nähnyt monen monta kertaa, mutta ennen tätä päivää ei ole ollut hajuakaan minkä niminen kukka on kyseessä. Ojakellukan (Geum rivale) tunnistaa nuokkuvista erikoisen mallisista kukista.

Kukassa on silmiinpistävät punaruskeat karvaiset verholehdet. Siemenet ovat kypsyessään noin sentin pituiset ja niiden kärkeen muodostuneella koukulla siemenet tarttuvat vaatteisiin ja eläinten turkkiin leviten siten uusille paikoille.

 Ojakellukka on yleinen niityillä. Kukkaa tapaa myös lehdoissa ja metsänreunojen ruohostoissa, missä maaperä on kosteahkoa. Ojakellukka kukkii touko-heinäkuussa koko Suomessa Lapin pohjoisinta osaa lukuunottamatta.

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen Luonto

Kielo - kansalliskukkamme

Piiiitkästä aikaa olemme taas aloittaneet tekemään jotakin. Pimeä ja märkä talvi taisi vähän latistaa kuvausintoamme. Olemme sellaisia, että tarvitsemme aiheen, jota lähdemme kuvaamaan. Tänä kesänä arvelimme iskeä kaksi kärpästä yhdellä kertaa. Molemmilla on hieman (lue tosi) heikko kasvien tuntemus. Meidän ei ole kummankaan tarvinnut koulussa väkertää kasviluetteloa kuivattuine kasveineen ja latinankielisine nimineen, joten tunnustamme, että kasvien tuntemus on heikkoa. Otamme siis käsittelyyn kasvit - kuvaamme niitä ja selvitämme, mistä kasvista on kyse.

Kukat piristävät ja kaunistavat luontoa. Mehiläiset yms. ötökät pyörivät niissä. Mikäs sen mukavampi aloitus kuin ikioma kansalliskukkamme: kielo (convallaria majalis)

Huumaava tuoksu hurmaa touko-kesäkuussa. Kukkien pinnassa on mikroskooppisia öljypisaroita. Hajuvesiteollisuus onkin hyödyntänyt kielon vienoa, mutta huumaavaa tuoksua. Syksyllä lehtien välissä näkee oranssinpunaisia marjoja, jotka ovat tappavan myrkyllisiä. Itse asiassa koko kasvi on hyvin myrkyllinen. Vaikka kielo onkin myrkyllinen, on sitä käytetty lääkkeeksi mm. sydämentykytykseen.

Kielo on myös n. 870 ihmisen nimenä. Miehen nimenä Kielo on alle 11 henkilöllä. Kielo on annettu miehelle nimeksi vuosina 1920-1939 (6 kpl) ja seuraavan kerran 2010-2014 (alle 5). Eniten tyttö-Kieloja on kastettu vuosina 1940-1959 (359 kpl), jonka jälkeen nimen antaminen on romahtanut pienimmilleen 39 kappaleeseen 80-90 -luvuilla. 2000-luvulla nimen suosio on taas kasvanut.

Kielo oli Aleksandra Feodorovnan lempikukka. Fabergé tekikin todella taidokkaan munan, jossa on kieloja ja jonka Nikolai II antoi lahjaksi Aleksandralle. 


Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen Luonto. Väestörekisterikeskus