Vanhaa ja kulunutta 2

Näin vuoden vaihtuessa voi heittäytyä vähän filosofiseksi. Siispä: jotta osaa arvostaa ja odottaa hyvillä mielin uutta ja tulevaa, pitää välillä katsoa myös taaksepäin. Vanha ja kulunut pitää usein sisällään paljon mukavia muistoja. Tai visaisia viisauksia… kuten alla olevat melkein 70 vuotta vanhan Jokamiehen tietosanakirjan sivut. Tässä erilaisten eläinten luustoja. Tarkkaan katsomalla voi löytää kuvauksen vaikkapa käärmeen luustosta… - Helen -

Vanhaa ja kulunutta

Vuoden viimeinen tehtävä "etsi jotain vanhaa ja kulunutta" aiheuttikin hieman päänvaivaa. Tehtävä alkoi 28.12. illalla ja aikaa vuoden loppuun. Ulkona 20 astetta pakkasta - en siis lähde sieltä etsimään. Kotoa ei meinaa löytää millään vanhaa ja kulunutta, lukuunottamatta peilikuvaani :) . Mieleeni juolahti, että eikös minulla ole jotain vanhoja kolikoita tai seteleitä. Penkoessani "aarrearkkua" huomaan vanhan viiden markan kolikon ja huomioni kiinnittyy erityisesti kolikon vuosilukuun, joka on merkityksiä täynnä. - Ulla -

Hiljainen hetki auringonlaskun aikaan

Joulun aikaan aurinkokin näyttäytyi pitkästä aikaa. Hetken aikaa valaisi maailmaa ja laskeutui iltapäivällä mailleen. Auringon laskun aikaan oli ihana hiljainen hetki rannalla. - Ulla -

Upotettuna pitkään lasiin

Taas kerran visioin mielessäni otosta tehtävästä "Upota jotakin pitkään lasiin, joka on puoliksi täynnä vettä". Hienot visiot ovat kaukana siitä, mitä todellisuudessa sain aikaan :) . Noohh.... jotain sinnepäin kuitenkin..... - Ulla -

Puoliksi täynnä… vai puoliksi tyhjä?

Yksi kuvatehtävistämme kuuluu näin: Upota jotakin pitkään lasiin, joka on puoliksi täynnä vettä. Tuikkasin siis lasiin jotakin (en itsekään tiedä mikä se itse asiassa on) ja ryhdyin katsomaan sitä kameran linssin läpi. Tässä yksi otoksista. - Helen

Rappuset a lá Sagrada Família

Barcelonaa ei voi ohittaa käymättä Sagrada Familía -kirkossa. Muutama vuosi sitten käydessäni kirkon sisäosat olivat vielä rakenteilla, mutta nyt kirkkosali oli valmis ja sitä sai ihailla kaikessa loistokkuudessaan. Aivan uskomattomat lasi-ikkunat, pylväiden ja katon muodot sekä koristeelliset yksityiskohdat. Korkean paikan kammosta huolimatta vierailin tornissa. Hissillä ylös ja portaita alas - visusti seinän vieressä kulkien ja kaiteesta kiinni pitäen. - Ulla -

Lasin läpi Gaudín malliin

Ja taas piiiiiitkästä aikaa tapahtuu tässäkin blogissa jotakin. Kävin lomailemassa Barcelonassa ja ihailin Gaudín uskomatonta luovuutta rakennusten suunnittelussa ja toteutuksessa. Mielessäni pyörähtivät myös meidän viikkotehtävät. Tässäpä lasin läpi Gaudín malliin - vierailu Casa Batllón rakennuksessa. - Ulla -

 

 

Ukonputki

Ukonputki (Heracleum sphondylium) kasvaa koko Suomessa kukkien heinä-elokuussa. Kukat ovat voimakkaanhajuisia. Ukonputkea kasvaa niityillä ja tienvarsilla.

Kasvia on käytetty sokerin valmistukseen ja alkoholijuomiin (simaan ja likööreihin). Nuoria lehtiä on käytetty pinaatin tapaan. Kasvia ei kannata käyttää ellei tunne sitä hyvin, sillä kasvia on myös myrkyllinen.

Lähteet:
Nylén, B. Suomen ja Pohjolan kasvit. WSOY. 1997.
Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit. Weilin+Göös. 1989. (suom.toim. Kurtto, A.)

Peltosaunio

Löytyihän se päivänkakkaran näköinen peltosauniokin (Tripleurospermum inodorum). Peltosaunio on 20 - 80 cm korkea. Lehdet ovat rihmamaisen kapealiuskaisia. Kukka samannäköinen kuin päivänkakkarallakin.

Peltosaunio on pohjoista Lappia lukuunottamatta hyvin yleinen ja runsas rikkaruoho. Siemeniä on jopa kymmeniä tuhansia kasviyksilöä kohti, joskus joka 200 000. Peltosaunio kasvaa viljelysmailla, pientareilla ja asumusten liepeiden avoimilla maalaikuilla.

Peltosaunion kukka muistuttaa päivänkakkaraa.

 

Lehdet ovat rihmamaisen liuskaisia.

Lähteet:
Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit
Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit, Suuri maastokäsikirja (toim. Kurtto, A.)
Kurtto, A., Laine, L., Parkkinen, S. & Varjo, M. Suomalaisen luonto-opas, yli 500 Suomen luonnon kasvia ja eläintä. 

Nokkonen

Nokkosta (Urtica dioica) manataan, koska sen poltinkarvojen pistokset aiheuttavat pitkää kihelmöintiä iholla. Tuoreena ja polttavana se ei kelpaa edes eläimille. Eläinten laiduntamilla laitumilla näkeekin kukoistavia nokkospehkoja. Kosketettaessa nokkosen poltinkarvan kärki murtuu ja karva työntyy ihoon. Karvasta erittyy muurahaishapon kaltaista nestettä, jonka sisältämät yhdisteet ärsyttävät ja polttavat tunkeilijaa. Nokkosta käytetään kuitenkin rohdoksena sekä sisäisesti että ulkoisesti. Entisaikaan nokkoskimpulla piiskaamista on pidetty hyvänä hoitokeinona mm. iho- ja mielitauteihin.

Nokkosen kukinnot ovat lehtihangoissa. Kukinnot ovat kapeita, vihertäviä ja vähäpätöisen näköisiä. Nokkosen lehtiä käytetään pinaatin tapaan keitoissa ja muhennoksissa. Varren sitkeistä kuiduista on kudottu jopa kangasta. Nokkosen siemeniä pidetään erittäin hyvänä miesten ja naisten vitaliteettia vahvistavana rohtona. Nokkosen ravintoarvo on erittäin korkea sisältäen mm. C-vitamiinia, rautaa, E-vitamiinia, seleeniä, sinkkiä ja piitä. Nokkonen on yleinen lähes koko maassa ja se kukkii kesä-syyskuussa.

Nokkosta on pidetty kateuden ja panettelun vertauskuvana polttavuutensa takia. Nokkosta nimitetään Suomessa myös viholaiseksi, joka kuvastaa nokkosen polttaman aiheuttamaa kipua. Kaikesta huolimatta 1800-luvulla kukkien kielessä nokkosten antamiseen liittyy lause: "Sinä pakenet minua, ja kuitenkin minä olen niin vaaraton!"

Lähteet:
Lempiäinen, P. Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina.
Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit.
Nylén B. Suomen ja Pohjolan kasvit.
Kurtto A., Laine L., Parkkinen S. & Varjo M. Suomalaisen luonto-opas, yli 500 Suomen luonnon kasvia ja eläintä.

Päivänkakkara

Tämähän ei ollutkaan niin helppo juttu kuin ensin luulin. Kuvailin päivänkakkaroita sen minkä kerkesin ja olin laittamassa niitä blogiin, kun luontokirjoja lukiessani havaitsin, että peltosauniolla ja peltosauramolla on ihan samanlainen kukka. Piti mennä takaisin kuvauspaikalle ja tutkailla kuvaamieni kukkien lehtiä ennen kuin varmistui, että olihan se päivänkakkara (Leucanthemum vulgare).

Päivänkakkaran lehdet ovat lusikkamaisia, suikean puikeita ja tylppäsahaisia, kun taas peltosauramolla lehdet ovat 2 tai 3 kertaa pariliuskaisia ja yleensä karvaisia. Myös peltosauniolla lehdet ovat 2 tai 3 kertaan pariliuskaisia ja liuskat pitkiä, miltei rihmaisia.

Päivänkakkara kukkii heinä-elokuussa ja on melko yleinen koko maassa. Päivänkakkaraa löytää niityiltä, tienvarsilta, kedoilta ja metsänreunoista.

"Rakastaa, ei rakasta, rakastaa..." tai "ei, juu, ei, juu..."  Päivänkakkaraa on nimitetty myös ennustuskukaksi, koska kansalla on ollut tapana nyppiä terälehtiä jonkin asian selvittämiseksi. 

Päivänkakkaraa on nimitetty myös papinkaulukseksi ja tällaisena se tunnetaan ruotsin, norjan ja tanskan kielissä (prästkrage). Päivänkakkara on tuonut mieleen pappien kaulan ympäri kiertävän röyhelömäisen ns. myllykivikauluksen. Suomessa myllykivikaulus tunnettiin vielä 1600-luvulla, mutta Norjassa ja Tanskassa kaulus kuuluu edelleen papin virka-asuun.

Lähteet:
Lempiäinen, P., Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina.
Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit.
Nylén, B. Suomen ja Pohjolan kasvit.
Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja. (suom.toim. Kurtto A.)
Kurtto, A., Laine, L., Parkkinen, S. & Varjo, M. Suomalaisen luonto-opas, yli 500 Suomen luonnon kasvia ja eläintä.

Hiirenvirna

Hiirenvirna (Vicia cracca) kiipeilee rentovartisena ruohona niityillä, metsissä ja teiden varsien ruohokasvillisuudessa. Hiirenvirnan lehti on liuskoittunut siroksi parilehdykäksi (6-12) ja sen kärki on erilaistunut tarttumakärhiksi. Kuivilla paikoilla hiirenvirna voi jäädä matalaksi ja tanakahkoksi, mutta tuoreilla ja varjoisilla paikoilla se on usein pitkä ja hento kiipeillen muiden kasvien varassa.

Hiirenvirnan kukat ovat usein toispuolisissa tertuissa. Kukan teriö on perhomainen väriltään sininen tai sinivioletti. Kukkimisaika on kesä-elokuu. Hedelmät ovat ruskeita, kaljuja palkoja. Hiirenvirna on myrkyllinen.


Lähteet: Laine, L. Suomen luonto, tunnistusopas. Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio H. Kotimaan luonnonkasvit.

Siankärsämö

Miten liekään tällaisen nimen saanut? Siankärsämöä (Achillea millefolium) on kutsuttu myös kärsäheinäksi, mäntäpääksi, aivastusruohoksi ja kuperkeikkaheinäksi. Siankärsämö on hyvin yleinen ihmisen muokkaamilla paikoilla: pihoilla, niityillä, ojavarsissa ja pelloilla. Sitkeänä kasvina se säilyy hyvin kerran saavuttamallaan kasvupaikalla. Siankärsämö on ns. talventörröttäjä, jonka siemenet karisevat yleensä vasta hangelle ja leviävät siitä tuulen mukana.

Siankärsämön kukat voivat olla valkoisia, vaaleanpunaisia tai sinipunaisia. Varsi on pysty, jäykkä ja 20 - 40 cm korkea. Tuoksu on vahvasti ryydintuoksuista ja kukkaa tapaa kaikenlaisilta kuivilta kedoilta, pihan pientareilta ja teiden varsilta. Kukka on hyvin yleinen koko maassa. Sitkeä siankärsämö on ollut ennen vanhaan suosittu lääke. Kukinnot kerätään kukinnan alkuvaiheessa lähes ilman vartta ja kuivataan. Siankärsämötee edistää ruuansulatusta, parantaa tulehduksia ja hillitsee verenvuodatusta. Lisäksi teellä on hoidettu influenssaa, ummetusta sekä peräpukamia. Siankärsämön nuoret ja pehmeät lehdet ovat hyvää salaattina ja yrttimausteena. Ne sisältävät mm. mangaania ja magnesiumia seitsemän kertaa enemmän kuin persilja ja nokkonen.

Lähteet: Nylén, B. Suomen ja Pohjolan kasvit. Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit. Laine, L. Suomen luonto, tunnistusopas. Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja (suom. toim. Kurto A.)

Karjalanruusu

Karjalanruusu (Rosa acicularis) on Pohjois-Karjalan maakuntakukka. Se kasvaa laajalti Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa se on lähinnä Itä-Suomen kasvi. Hyvin samannäköisestä metsäruususta karjalanruusun erottaa sen suorista piikeistä. Metsäruusun piikit voivat olla myös käyrät.

Lähde: Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/puut/karjalanruusu

Voikukka

Voikukan (Taraxacum spp.) eri lajeja on tunnistettu parisen tuhatta ja Suomessa on lajeja noin viisisataa. Voikukkaa löytyy melkeinpä kaikista maankolkista ja sen elinvoimaisuuden salaisuutena pidetään sen pitkää kukkimisaikaa ja kykyä tuottaa siemeniä ilman hedelmöitystä.

Puutarhureita ja maanviljelijöitä voikukat voivat joskus ärsyttää, mutta onpa voikukkaa pidetty jumallisena kasvinakin auringonväristen mykeröidensä takia. Voikukkaa voi myös hyödyntää monin tavoin: nuoria lehtiä voi käyttää salaatissa, kukat antavat makua simalle ja juurista ja lehdistä saa rohtoa, joka auttaa maksavaivoissa, verenpainetaudissa sekä syyliä, ruhjeita, turvotusta, ryppyjä ja selluliittia vastaan taisteltaessa. Kuivatuista ja paahdetuista saa lisäksi (ilmeisesti melko pahan makuista) kahvin korviketta.

Lähteet: Halkka yms. (2002) Kotimaan luonto-opas, WSOY; Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Piirainen, Mikko (2001) Luonnonkukat, WSOY

Metsätähti

Metsätähti eli aamutähti eli tähtikukka eli päivänkämmen eli Trientalis europaea on yksi Suomen yleisimmistä ja laajalle levinneisimmistä kasveista. Silti sen siementuotanto on heikkoa, eikä siitä oikein tykkää pölyttäjätkään yhtä tiettyä kukkakärpäslajia lukuunottamatta. Sitkeästi kasvi kuitenkin leviää maarönsyistään.

Metsätähden kukinto on siinä mielessä erikoinen, että se on seitsenteräinen, mikä ei ole hirvittävän yleistä. Metsätähti on aikoinaan ollut hyötykäytössä: sillä on hoidettu haavoja ja ihottumaa.

Lähteet: Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/metsatahti

Oravanmarja

Oravanmarjan tieteellinen nimi on Maianthemum bifolium ja se tarkoittaa "kaksilehtistä toukokuun kukkaa". Ensimmäisenä vuotenaan oravanmarja kasvattaa vain yhden sydämenmuotoisen lehden. Nimestään huolimatta niitä voi sitten myöhempinä vuosina olla kolme tai neljäkin. Maavartta oravanmarjalla voi olla yli metrin verran, vaikka pystyssä oleva osa on vain noin nilkan korkuinen.

Oravanmarja kasvaa runsaana vain ravinteikkaalla maalla ja se kuuluu niihin kasveihin, jonka perusteella arvioidaan metsämaan tuottavuutta. Se viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä kuusien vierellä ja yksi metsätyyppikin on nimetty sen mukaan käenkaali-oravanmarjatyypiksi. Kasvi on tyypillinen aina napapiirin korkeuksille asti, mutta siitä pohjoisempana se ei kasva ollenkaan.

Oravanmarja kuuluu kielokasveihin ja kuten kielokin koko kasvi on myrkyllinen. Kasvikirjassa kerrotaan kuitenkin, että kypsät, punaiset marjat ovat mehukkaat ja imelän makuiset. Myrkky vaikuttaa sydämen toimintaan ja jo muutaman gramman syöminen on vaarallista. Linnuillekaan marjat eivät kelpaa kuin paremman puutteessa, vaikka myrkky ei niihin varsinaisesti vaikutakaan.

Lähteet: Fletcher, Neil (2008) Kukat tutuksi, WSOY; Piirainen, Mikko (2001) Luonnonkukat, WSOY; Luontoportti http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/oravanmarja

Nurmitädyke

Nurmitädyke (Veronica chamaedrys) on ruoho, jonka kauniin siniset kukat alkavat kukkia niityillä ja pientareilla toukokuun lopulla. Teriö on taivaansininen ja tummempisuoninen. Kasvin korkeus vaihtelee 10 - 35 cm välillä. Kukan molemmat heteet ovat silmiinpistäviä. Nurmitädykkeen lehtiä on aikaisemmin käytetty mm. teen korvikkeena. Kukan ruotsinkielinen nimi onkin teveronika. Nurmitädyke kukkii toukokuusta elokuulle.

Kukat ovat avauduttuaan taivaansiniset mutta alkavat muuttua sinipunaisiksi jo ensimmäisenä päivänä. Kukat varisevat jo toisena kukkimispäivänä. Kukinta-aikaa riittää elokuulle saakka, koska kerrallaan kukkia on auki vain muutama.

Nurmitädyke on alkuperäinen luonnonkasvi. Kukkaa on ennen vanhaan nimitetty mm. kissansilmäksi ja sinisilmäksi.

Lähteet: Schauer, T. & Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja (suom.toim. Kurtto, A.). Nylén, B., Suomen ja Pohjolan kasvit. Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. Kotimaan luonnonkasvit. Laine, L. Suomen luonto, tunnistusopas.

Puistolemmikki

Tämä kukka on vaivannut minua aina kun kuljen sen ohitse. Pieni, sininen ja tosi nätti kukka. Melkeinpä voisi sanoa, että herkkä kukka. Kukan nimen etsiminen olikin oikeaa salapoliisityötä. Vihdoin pääsin jäljille, että sen täytyy olla lemmikki-kukkia, mutta mikä niistä. Moni oli samanlainen pieni ja sininen, mutta pitkän selvittelyn ja monen kirjan kanssa (nettikin oli hyvänä apuna) olen päätynyt siihen, että kyseessä on puistolemmikki (Myosotis sylvatica), josta käytetään myös nimitystä lehtolemmikki.

Puistolemmikki ei kuulu Suomen alkuperäiskasvistoon, vaan on karkulainen, jota löytää puistoista, asumusten liepeiltä ja teiden varsilta. Kuvaamani kukka löytyy toki luonnosta, mutta asumusten lähistöltä. Kukat ovat kirkkaansinisiä ja nielun ympärillä on keltainen rengas.

Lemmikkejä pidetään lemmenkukkina. Kukka kuvaa hylätyksi joutumisen pelkoa, johon ajatukset on ehkä vienyt kukan vaatimaton ulkonäkö. Itävallasta on lähtöisin tarina kahdesta nuoresta rakastavaisesta, jotka kävelivät pitkin Tonavan rantaa. He näkivät vedessä ajelehtimassa pieniä kukkia - sinisiä kuin taivas. Nuorukaisen kurottautuessa tavoittamaan niitä hän putosi rantapenkereeltä veteen. Ennen kuin pyörre vei hänet veden alle, hän ehti huudahtaa rakastetulleen: "Rakasta minua, älä koskaan unohda minua."

Lähteet: Lempiäinen, P., Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina. Schauer, T., Caspari, C. Luonnonkasvit, suuri maastokäsikirja (suom. toim. Kurtto, A.). Nylén, B., Sulomen ja Pohjolan kasvit.

Koiranputki

Juhannuksen aikaan tätä kukkaa näkyy melkein joka paikassa tienvarsilla ja rehevillä niityillä. Koiranputki (Anthriscus silvestris) on Suomen yleisin putkikasvi. Koiranputken kukinnossa on jotain matemaattista: valkean sarjakukinnon reunimmaiset kukat ovat kaksi kertaa isommat kuin muut kukat.

Koiranputki on yleinen Lapin keskiosiin saakka kukkien kesä-heinäkuussa. Koiranputken juuria ja lehtiä on käytetty vihanneksena ja haavojen hoitoon.

Lähteet: Laine, L. Suomen luonto. Nylén B., Suomen ja Pohjolan kasvit.

Metsäkurjenpolvi

Valokuvaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, varsinkin jos miljoona inisijää pyörii pään ympärillä. Tämän illan kuvauskohteena oli kukka, joka kotona kirjasta selvitellen paljastui Metsäkurjenpolveksi (Geranium sylvaticum). Kukan väri vaihtelee sinipunaisesta valkeaan, mutta yleisemmin näkyi violetille vivahtavaa kukkaa. Valkea väri on yleisimmillään pohjoisessa

 

Metsäkurjenpolvi on yleinen niityillä ja tienvarsilla. Kurjenpolvet sinkoavat siemenensä tehokkaasti. Kun siemenkota kuivuu, siihen syntyy jännitettä, joka lauetessaan sinkoaa siemenet maastoon.

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto. Valitut palat, Suomen ja Pohjolan luonto-opas.

Poimulehti

Tämän kukan osalta sen lehdet ovat olleet tuttuakin tutummat, mutta enpä ole tainnut kiinnittää aikaisemmin huomiota ollenkaan sen kukkiin. Lehdet ovat sormiliuskaisia ja niiden reunat ovat sahateräiset. Usein sateen jälkeen lehtien keskellä on "sadekertymä".

Poimulehdellä (Alchemilla) on kyky muodostaa siemeniä ilman hedelmöitystä. Tästä syystä poimulehdellä on monia ns. pikkulajeja. Poimulehden kellanvihreät kukat ovat ryhminä harvassa latvakukinnossa. Kukista puuttuu kokonaan teriö. Poimulehti on levinnyt koko Suomeen. Ulkonäkö vaihtelee kasvupaikan ja maantieteellisen sijainnin mukaan.

Wikipedian mukaan poimulehdet erittävät lehtiensä pinnalle juuripaineen avulla vesipisaroita, joilla on uskottu olevan myyttisiä voimia. Latinankielinen nimi Alchemilla viittaakin alkemiaan. Vesipisarat lehden pinnalla eivät välttämättä olekaan kasteen tai sateen jäljiltä, vaan kasvin itsensä erittämiä.

Ruotsissa on maininta aatelisneidoista, jotka ovat koonneet poimulehden pisarointinestettä, koska uskottiin, että siinä peseytyminen säilytti ikuisen nuoruuden. Povi pysyisi pyöreänä ja kasvot persikanpehmeinä.

Poimulehdestä tehtyä teetä voi käyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sisäisesti nautittuna teenä sillä on hoidettu mahahaavoja, liian runsaita kuukautisia, sokeritautia ja äkillisiä tulehduksia. Ulkoisesti keitettä on käytetty haavalääkkeeksi, kääreisiin ja hauteisiin. Nuoria poimulehden lehtiä voi käyttää keväällä salaattiin. 

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto, tunnistusopas. Wikipedia. Piirainen M., Piirainen P. ja Vainio H., Kotimaan luonnonkasvit. Lempiäinen, P., Sano se kukkasin, kasvit vertauskuvina.

Ojakellukka

Tämän kukan olen nähnyt monen monta kertaa, mutta ennen tätä päivää ei ole ollut hajuakaan minkä niminen kukka on kyseessä. Ojakellukan (Geum rivale) tunnistaa nuokkuvista erikoisen mallisista kukista.

Kukassa on silmiinpistävät punaruskeat karvaiset verholehdet. Siemenet ovat kypsyessään noin sentin pituiset ja niiden kärkeen muodostuneella koukulla siemenet tarttuvat vaatteisiin ja eläinten turkkiin leviten siten uusille paikoille.

 Ojakellukka on yleinen niityillä. Kukkaa tapaa myös lehdoissa ja metsänreunojen ruohostoissa, missä maaperä on kosteahkoa. Ojakellukka kukkii touko-heinäkuussa koko Suomessa Lapin pohjoisinta osaa lukuunottamatta.

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen Luonto

Kielo - kansalliskukkamme

Piiiitkästä aikaa olemme taas aloittaneet tekemään jotakin. Pimeä ja märkä talvi taisi vähän latistaa kuvausintoamme. Olemme sellaisia, että tarvitsemme aiheen, jota lähdemme kuvaamaan. Tänä kesänä arvelimme iskeä kaksi kärpästä yhdellä kertaa. Molemmilla on hieman (lue tosi) heikko kasvien tuntemus. Meidän ei ole kummankaan tarvinnut koulussa väkertää kasviluetteloa kuivattuine kasveineen ja latinankielisine nimineen, joten tunnustamme, että kasvien tuntemus on heikkoa. Otamme siis käsittelyyn kasvit - kuvaamme niitä ja selvitämme, mistä kasvista on kyse.

Kukat piristävät ja kaunistavat luontoa. Mehiläiset yms. ötökät pyörivät niissä. Mikäs sen mukavampi aloitus kuin ikioma kansalliskukkamme: kielo (convallaria majalis)

Huumaava tuoksu hurmaa touko-kesäkuussa. Kukkien pinnassa on mikroskooppisia öljypisaroita. Hajuvesiteollisuus onkin hyödyntänyt kielon vienoa, mutta huumaavaa tuoksua. Syksyllä lehtien välissä näkee oranssinpunaisia marjoja, jotka ovat tappavan myrkyllisiä. Itse asiassa koko kasvi on hyvin myrkyllinen. Vaikka kielo onkin myrkyllinen, on sitä käytetty lääkkeeksi mm. sydämentykytykseen.

Kielo on myös n. 870 ihmisen nimenä. Miehen nimenä Kielo on alle 11 henkilöllä. Kielo on annettu miehelle nimeksi vuosina 1920-1939 (6 kpl) ja seuraavan kerran 2010-2014 (alle 5). Eniten tyttö-Kieloja on kastettu vuosina 1940-1959 (359 kpl), jonka jälkeen nimen antaminen on romahtanut pienimmilleen 39 kappaleeseen 80-90 -luvuilla. 2000-luvulla nimen suosio on taas kasvanut.

Kielo oli Aleksandra Feodorovnan lempikukka. Fabergé tekikin todella taidokkaan munan, jossa on kieloja ja jonka Nikolai II antoi lahjaksi Aleksandralle. 


Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen Luonto. Väestörekisterikeskus

Uudenvuoden valoilmiöt

Vuoden ensimmäinen kuvauskeikka ja ajattelimme vihdoinkin toteuttaa koko syksyn mielessä ollut valokuvioiden tekemisen. Vuoden ensimmäinen päivä oli perinteisesti ihan pimeä (ei lunta) ja pitkästä aikaa (vesi)sadeton. Suuntasimme kohti pimeitä nurkkia Sinkkolan talon taakse. Tarkentaminen oli haasteena, koska pimeään on vaikea tarkentaa. Kuvista tuli kuitenkin yllättävänkin tarkkoja. 30 sekunnin pituinen valotusaika on t o d e l l a pitkä ja kuvioita saikin aikaiseksi ihan kunnolla. - Ulla -

Kohti kevättä mennään

Uudenvuoden spiraali

"Autolla ajetaan varo...varovasti ..."